Historia
Pallosta kiekkoon
“Sikäli kun olemme kuulleet, on Hämeenlinnassa tarkoitus saada perustetuksi jääpallourheilun elvyttämiseksi ja harrastuksen virittämiseksi tätä kiintoisaa urheilua kohtaan jääpalloseura. Seuran perustava kokous on aikomus pitää ensi viikolla. Tilaisuudessa tulee lehtori V. Teivaala pitämään jääpalloilua koskevan esitelmän.” Tämä Hämeen Sanomissa 5.12.1929 julkaistu kirjoitus oli alku Hämeenlinnan Pallokerholle, HPK:lle.
Seura toimi alussa pelkästään jääpallon parissa, ja perustamiskokouksessa nimeksikin valittiin Hämeenlinnan Jääpalloseura. Ensimmäisessä ottelunsa, harjoitusottelun riihimäkeläistä RiPS:iä vastaan, Jääpalloseura hävisi 12-1. Heti ensimmäisen ottelun jälkeen alkoivat puheet nimen vaihtamisesta. Niinpä ensimmäistä kotiottelua edeltävänä päivänä nimi vaihdettiin Hämeenlinnan Pallokerhoksi, HPK:ksi. Itse ottelun 23.2.1930 Kuivansillan kentällä voitti Hämeenlinnan lyseon joukkue maalein 10-7.
Talven käännyttyä kevääksi alettiin seurassa miettiä jo toiminnan laajentamista. Huhtikuun yhdeksäntenä päivänä pidetyssä kokouksessa päätettiinkin ottaa seuran ohjelmaan myös pesä- ja jalkapallo.
Vuonna 1935 otettiin hämeenlinnalaisissa urheilupiireissä puheeksi kovien kiistakumppaneiden HPK:n ja Tarmon toimintojen osittainen yhdistäminen. Ideana oli, että HPK:lle kuuluisivat jääpallo ja pesäpallo, kun taas Tarmolle jäisi jalkapallotoiminta. Johtoportaissa hanke ei saanut kannatusta, mutta Tarmon jääpalloilijat päättivät omassa kokouksessaan siirtyä HPK:hon. Tämä tapahtumasarja antoi alkusysäyksen Hämeenlinnan Tarmon jääkiekkotoiminnan aloittamiselle. Ensimmäisen jääkiekko-ottelunsa Tarmo pelasi vuoden 1936 helmikuussa helsinkiläistä Arsenalia vastaan ja sai takkiinsa 10-3.
Sotien jälkeen koitti HPK:n paras aika jääpallokentillä. Joukkue nousi vuonna 1946 jääpallon pääsarjaan ensimmäistä ja myös viimeistä kertaa historiansa aikana. Lähtö sarjasta tuli nimittäin jo seuraavalla kaudella: neljästä ottelusta neljä tappiota. Putoaminen aloitti jääpallon aseman ja suosion heikkenemisen hämeenlinnalaisessa urheiluelämässä. Samaan aikaan HPK aloitteli kiekkotoimintaansa, ja vuonna 1948 joukkue voitti jo maakuntasarjan. Vuonna 1949 pelattiin kahta talvista palloilulajia Suomensarjassa. Ykköslajiksi oli kuitenkin jo noussut jääkiekko, eikä jääpallojoukkue saanut läheskään aina peleihin parasta miehistöään huippujen pelatessa samaan aikaan kiekkoa. Kun kauden jälkeen jääkiekkojoukkue nousi mestaruussarjaan jääpallojoukkueen pysyessä hädin tuskin Suomensarjassa, oli pallopelien valtataistelu kaupungissa ohi. Jääpallo jäi lajivalikoimasta lopullisesti 1950-luvun puolivälissä.
Ylhäältä alas
HPK:n puheenjohtajaksi tuli sodan jälkeen tunnettu jalkapallomies Walde Vainio. Hänen aloitteestaan HPK otti ohjelmistoonsa myös jääkiekon. 50-luvun viimeisinä vuosina joukkue nousi kahdessa vuodessa maakuntasarjasta mestaruussarjaan. Mestaruussarjakauteen valmistautunut joukkue sai kovan vahvistuksen, kun naapuriseura Tarmosta siirtyi monivuotinen tähtihyökkääjä Eero “Luiro” Salisma. HPK:ssa Salisma siirtyi pelaamaan puolustajana ja toimi myös joukkueen valmentajana. Kausi meni kuitenkin alakanttiin – tuloksena vain yksi voitto ja yksi tasapeli. Mestaruussarjavisiitti jäi sillä kertaa vain yhden kauden mittaiseksi. Piirisarjassa joukkue tuli kuitenkin toiseksi ja 8.3.1950 voitti ensimmäisen kerran lajin mahtiseuroihin kuuluneen paikalliskilpailijan Tarmon.
Vuoden 1951 Suomensarjassa HPK oli suuri ennakkosuosikki ja onnistuikin kauden päätteeksi nousemaan takaisin mestaruussarjaan. Seuraavan kauden sarjaan lähdettiin suurin odotuksin ja huolellisesti valmistautuen. Kausi sujui erinomaisesti, ja sen kruununa oli finaalipaikan taannut Tarmon kaataminen maalein 2-1. Loppuottelussa vastaan asettui edelliskauden mestari Tampereen Ilves. Ottelu oli tasainen, kolmanteen erään lähdettäessä tilanne oli 2-1 Ilvekselle. Kolmannessa erässä pelin ollessa Ilvekselle 3-1 taklasi Kerhon huippupakki “Luiro” Salisma Ilveksen Aarne “Dynamo” Honkavaaraa aiheuttaen tälle aivotärähdyksen. Salisma ajettiin ulos, ja Kerhon peli sekosi täysin: peli päättyy Ilvekselle 6-1. Ennen toista finaaliottelua tehtiin jääkiekkoliitossa uusi sääntö: jos Salisma saa toisessa ottelussa jäähyn, joutuu hän saman tien sivuun ottelusta. Salisman kohdalta ottelu päättyi ensimmäisessä erässä hänelle tuomittuun kaksiminuuttiseen. Itse ottelu oli tasainen vääntö, jonka Ilves lopulta voitti 4-3 Kerhon viimeisen maalin tultua yliajalla. Täten mestaruuden otti Ilves ja hopeaa sai pääsarjatulokas HPK.
Seuraavina kausina vahva peli jatkui ja tuloksina olivat neljäs sija ja SM-pronssi. Seuraava kausikaan ei katkaissut hämeenlinnalaisen kiekon vahvaa mitaliputkea (Tarmo mitaleilla kymmenen kertaa peräkkäin ja HPK:lle hopeaa kerran). Vuoden 1954-55 toinen pronssiottelu Turun Palloseuraa vastaan jäi aikakirjoihin eräänä pisimmistä, ellei pisimpänä, mestaruussarjatason jääkiekko-otteluna. Ensimmäinen ottelu joukkueiden välillä päättyi HPK:n 6-5 -voittoon. Toinen ottelu oli varsinaisen peliajan päättyessä tilanteessa 5-4 TPS:lle, joten yhteismaalit olivat tasan 10-10. Ensimmäinen 15 minuutin jatkoerä päättyi 1-1 ja toinen 2-2. Vasta kolmannessa jatkoerässä saatiin voittaja selville: HPK vei erän 3-0 ja pronssimitalit yhteismaalein 16-13. Ottelu päättyi vasta puoli yksitoista illalla.
Vielä seuraavien kuuden kauden ajan HPK pelasi mestaruussarjassa pääsemättä kuitenkaan mitaliotteluihin. Kaudella 1958-59 putosi vuosikymmenen parhaisiin suomalaisseuroihin kuulunut Tarmo mestaruussarjasta ja vuotta myöhemmin sille teki seuraa kaupungin toinen jääkiekkoseura, HPK.
Vuoden 1964 syksyllä tapahtui jääkiekkoihmisten kauan odottama asia, kun Rinkelinmäen tekojäärata valmistui. Rata paransi oleellisesti kaupungin jääurheiluseurojen harjoitusolosuhteita. Tarmon kurssi sen sijaan jatkui alamäkenä ja seura tippui Suomensarjasta maakuntasarjaan kaudella 1966-67. Paikallisotteluita Suomensarjassa päästiin pelaamaan uudestaan vasta kaudella 1969-70. Kauden jälkeen Tarmo putosi takaisin maakuntasarjaan protestien ja syyttelyiden sävyttämän kauden jälkeen.
Matkalla huipulle
70-luvun alkuvuosina HPK taisteli tiukasti noususta mestaruussarjaan. Tarmo oli noussut takaisin Suomensarjaan, joten tiukkoja paikallispelejä riitti taas ja katsojia oli Rinkelinmäellä lähes 3000. Nousu mestaruussarjaan jäi kuitenkin haaveeksi moneksi vuodeksi ja kaudella 1974-75 aloitetun 1. divisioonan puitteet tulivat kerholaisille hyvinkin tutuiksi.
Ennen HPK:n toisen divisioonakauden alkua tapahtui jotain odottamatonta – Hämeenlinnan Tarmo lopetti perinteikkään jääkiekkotoimintansa. HPK sai oikeudet Tarmon pelaajiin ja Tarmon varusteetkin ostettiin naapuriseuran omistukseen. Tarmossa nähtiin, ettei Hämeenlinnan kokoisella kaupungilla ole edellytyksiä ylläpitää kahta menestyvää jääkiekkojoukkuetta, joten toisen oli väistyttävä.
Vuosikymmenen loppupuolella HPK oli lähes joka vuosi paras halliton seura divisioonassa, mutta nousuun eväät eivät riittäneet. Vuonna 1979 Rinkelinmäen tekojäärata vihdoin katettiin ja Rinkelinmäen jäähalli näki päivänvalon. Myös pelaajat piristyivät uudesta hallista: kausi 1979-80 oli HPK:n paras sitten 50-luvun mestaruussarja-aikojen. HPK oli runkosarjassa ylivoimainen ja sen pelaajat miehittivät pistepörssin kärkisijat. Nousukarsinnat eivät kuitenkaan sujuneet runkosarjan malliin, ja niin nousu jäi jälleen haaveeksi. Seuraavaan kauteen Kerho satsasi rajusti hankkien joukkueeseensa esimerkiksi Jouni Rinteen ja Sakari Ahlbergin. Kausi oli lähes identtinen edellisen kanssa: runkosarjassa ylivoimaisia, karsinnoissa tökkii.
Vielä kausi 1981-82 tuotti pettymyksen, kun JYP pudotti HPK:n jo divisioonan pudotuspeleissä. Seuraava kausi poiki sitten sen kauan kaivatun liiganousun. HPK voitti Rauman Lukon nousukarsinnoissa, ja ensimmäinen SM-liigakausi oli selviö. Ennen kautta HPK kuitenkin koki raskaita menetyksiä pelaajapuolella, ja liigakaudesta tuli tervanjuontia. Joukkue saalisti koko kauden aikana ainoastaan kolme voittoa ja jäi kirkkaasti sarjan jumboksi. Liigakarsinnassa vastaan asettui sama parivaljakko kuin edellisenäkin keväänä. Tällä kertaa raumalaiset olivat taidokkaampia, ja näin HPK:n ensimmäisestä liigavisiitistä tuli kovin lyhyt. Seuraava kausi sujuikin sitten tasapaksusti pelaillen divisioonan puolella.
Kauden 1985-86 aikana HPK:n johto aloitti “Matkalla huipulle” -projektin, jonka tavoitteena oli ensin nostaa HPK liigaan ja sitten ottaa seuralle sen ensimmäinen liigamitali. Seuran valmentajaksi tuli Hannu Jortikka ja pelaajapuolelle saapuivat mm. Teppo Kivelä, Pekka Peltola ja Hannu Henriksson. Jo ensimmäinen kausi projektin aikana oli tuottaa liiganousun, mutta jäi lopulta muutaman maalin päähän. Seuraavaan kauteen HPK panosti rajusti, koska liigaa tultaisiin laajentamaan ja ykkösdivisioonan kahdelle parhaalle joukkueelle tulisi liigapaikka suoraan. Kausi menikin aivan kuten oli suunniteltu. Nousu varmistui jo alkuvuodesta, ja koko kaudella joukkueelle tuli vain kuusi tappiota.
Seuraavalle kaudelle vastuuvalmentaja vaihtui jälleen: Hannu Jortikka lähti Turkuun, ja tilalle otettiin eräs valtakunnan arvostetuimmista valmentajista, Alpo Suhonen. Kausi sujui jopa yllättävän hyvin, ja tuloksena oli lopulta kahdeksas sija ja maajoukkuepaikkoja kerholaisille. Kaudelle 1989-90 valmentaja vaihtui jälleen Alpo Suhosen lähdettyä ensimmäisenä eurooppalaisvalmentajana NHL:ään. Valmennusvastuun otti Olli Hietanen, joka sai kolmentoista peräkkäisen voitottoman ottelun jälkeen lähteä. Joukkueen ykkösvalmentajaksi siirtyi kakkosvalmentajan pallilta Hannu Savolainen. Kausi sujui edellisen tavoin lopullisen sijoituksen ollessa seitsemäs.
“Matkalla huipulle” -projektin tavoitteet saavutettiin kolmen seuraavan kauden aikana, joilta tuloksena oli pronssi (1990-91) ja hopea (1992-93). Oltiin perillä.
(lähde: Timo Lainesalo – Hyvän Pelin Kerhossa, Karisto 1989)
